Onneksi mökilläkin tuulee

Mökkisaaressamme, Selkämeren eteläosassa, on tuullut lounaasta navakasti jo kaksi päivää. Tuulen nopeus on Ilmatieteen laitoksen havaintojen mukaan noin 14 metriä sekunnissa, puuskissa enemmänkin. Aaltojen korkeus, joka mitataan aallon pohjasta sen huippuun, on noin 1,8 metriä. Korkein yksittäinen aalto voi olla jopa 3,3 metriä. Jätimme siis tänään kauppa- ja kaverireissun Poriin väliin.

Tuulen voimakkuuden huomaa, kun katsoo ja kuuntelee merta: meri kohisee voimakkaasti ja aaltojen harjat murtuvat valkoiseksi vaahdoksi. Kun seisoo – tai istuu – laiturilla, tuuli kokeilee tasapainoa ja tuulettaa korvia – varsinkin Nopan korvia. Tai sitten Noppa vastaanottaa koirakamujen viestejä vastarannalta :D.

Tuuli synnyttää pilviä yhdessä Auringon säteilyn kanssa. Tuuli muuttaa jatkuvasti pilvien muotoja ja lopulta tuhoaa ne. Parin tuulisen mökkipäivän ajan bongasin ja keräsin (kuvaamalla) pilviä. Se oli ihan kivaa ja helppoa, mutta niiden tunnistaminen oli varsin haastavaa. Käytin apuna Ilmatieteenlaitoksen pilvikuvastoa.

Tässä parin päivän pilvibongauksen tuloksia (tunnistuksen onnistumisesta en tosin ole varma):

Untuvapilvet (Cirrus) ovat pitkiä ja ohuita pilviä. Ne muistuttavat koukkuja, raitoja tai vaikka kalanruotoja. Untuvapilvet ovat yläpilviä eli niiden alaraja on vähintään 5-9 kilometrin korkeudessa. Yläpilvet muodostuvat jääkiteistä.

Palleropilvet (Cirrocumulus) ovat pieniä palleroita erilaisissa ryhmissä tai jonoissa. Kun ojennat käden, palleropilvet ovat noin pikkusormen levyisiä. Ne ovat yläpilviä ja muodostuvat jääkiteistä.

Jalaspilvet ovat untuvapilviä. Jalaspilvet ovat saaneet nimensä rekien jalaksista, joita niiden ulkonäkö muistuttaa. Koukkupäiset jalaspilvet ennustavat lämpimän rintaman saapumisesta ja siihen liittyvistä sateista. Ja kyllä! Seuraavana päivänä satoi.

Kuvan alaosassa on kumpukerrospilviä (Stratocumulus). Ne ovat suuria ja pehmeännäköisiä hattaroita ja esiintyvät usein jonossa. Jos ojennat käden, ne näyttävät noin nyrkinkokoisilta. Kumpukerrospilvien leveys on suurempi kuin niiden korkeus. Ne ovat alapilviä eli niiden alaraja on alle 2 kilometrin korkeudessa. Alapilvet muodostuvat vesipisaroista.

Laajat sadepilvet (Nimbostratus) ovat kilometrien levyisiä muodottomia möhkäleitä, joista sataa vettä tai lunta tasaisesti ja tuntikausia. Ne ovat keskipilviä eli niiden alaraja on noin 2-6 kilometrin korkeudessa. Sadepilvet muodostuvat vesipisaroista tai jääkiteistä.

Onneksi siis tuulee! Paitsi että pilvien muodonmuutokset ovat nopeita, tuulesta on muutakin hyötyä: verenhimoiset hyttysnaaraat eivät pidä tuulesta ja aallokossa voi saalistaa vaahtopäitä tai harjoitella kelluntaa:

Ja itse asiassa, ilman tuulia meille kävisi huonosti. Sateet loppuisivat mantereilta, koska tuulet kuljettavat kosteaa ilmaa mereltä mantereille. Joet kuivuisivat ja mantereet aavikoituisivat. Elämä olisi siten mahdollista vain merissä ja niiden rannoilla. Napa-alueet kylmenisivät ja päiväntasaajan alueet kuumenisivat, koska tuulet tasaavat lämpötilaeroja maapallolla. Tuulipölytteiset kasvit kuolisivat sukupuuttoon, jos tuulta ei olisi kuljettamassa niiden siitepölyä.  Ja niin edelleen… voitte keksiä itse lisää tuulettomuuden seurauksia: luettelosta tulee aika pitkä.

Meidän koirat syövät meidän marjat

Tänään kävimme tylsien arkisten puuhien (kaupassa käynti, siivous ym.) lomassa Halikon Pirunvuorella. Siellä on yksi Suomen suurimmista hiidenkirnuista. Hiidenkirnu on sileäreunainen kuoppa kallioperässä. Ne ovat syntyneet, kun mannerjäätikön sulamisvedet ovat pyörittäneet isoa kiveä vuosi (vuosituhat!) toisensa jälkeen. Pyörrekivi eli jauhinkivi on kaivertanut kallioperään sileäreunaisen kuopan.

Halikon Pirunvuoren hiidenkirnun halkaisija on noin 3-4 metriä ja syvyys noin 7-8 metriä. Suomen suurin hiidenkirnu löytyy Sallasta. Sen halkaisija on yli 15 metriä ja syvyydeksi arvioidaan yli 13 metriä.

Nämä kuvat ovat Pirunvuorelta:

.

Hiidenkirnun läheltä löytyi myös muinainen ranta eli niin sanottu pirunpelto. Muinaisrannat ovat nimensä mukaisesti muinaisia rantoja. Jääkauden jälkeen maa on kohonnut ja nostanut muinaiset rantakivikot nykyisten mäkien rinteille.  Kannattaa katsoa, mihin astuu ja istuu, sillä kivikot ovat myös käärmeiden suosiossa.

Ja päivän päätteeksi totesimme, että meidän marjat maistuvat – jälleen kerran – koirillemme…Mustikat, mustaherukat ja karviaiset maistuvat pimuille, Nopalle ja Veeralle. Ei se haittaa…. marjojen ”elämäntehtävänä” on tullakin syödyksi. Marjojen sisällä on siemenet eli kasvivauvat (oikeammin siemen- eli kukkakasvien alkiot), joista kasvaa uusia siemen– eli kukkakasveja. Kun eläin syö marjan, sen sisältämä siemen ei hajoa eläimen ruuansulatuskanavassa, vaan poistuu ulosteen mukana. Marjoja syövä eläin (tässä tapauksessa koira) levittää siis kasvia uusille elinympäristöille. Järkevää!

Tosin…olisi ollut kiva itsekin saada maistiaisia….

Nyt pystytämme teltan pihalle, ja painumme nukkumaan.

Sadepäivä

Kun sää ei suosi retkeilyä, pitää keksiä jotain muuta… Tänään mukavana heinäkuisena sadepäivänä kulutin aikaani enimmäkseen tietokoneella ja lajittelin vuosien aikana ottamiani kuvia aihepiireittäin. Nämä kuvat tulen lisäämään OBiin, ja niiden avulla oppilaani voivat opiskella esimerkiksi kotiseudun kasvilajeja, kallioperän ja maaperän erityispiirteitä sekä jääkauden jälkiä – jos haluavat :-P.

Löydät kuvia ja niihin liittyviä juttuja muun muassa seuraavilta sivuilta: Jääkausiaika ja jääkausi Suomessa sekä Suomen väestö.