Veera-koiran puheenvuoro

”Yleisön pyynnöstä kerron tarinani. Nimeni on Veera, kennelnimeltäni Kielletty Hedelmä. Olen narttu parhaassa iässä. Turkkini on kiiltävän musta, häntäni vahva ja lihakset voimakkaat. Olen vilkas ja nopealiikkeinen. Olen keskittymishäiriöinen ja jännittävästi erilainen koira eli erko. Haluan olla joka paikassa joka hetki. Haluan saada kaikkien jakamattoman huomion – nyt heti ja keinoilla millä tahansa.

Rauhallinen siskoni Noppa on esikuvani. Seuraan häntä ja haluaisin olla kuin hän. Olen oppinut Nopalta, miten kuljetetaan kenkiä ja röhkitetään kumipossua ja tanssitaan papanamamboa. Kilpailen ihmiseni huomiosta siskoni kanssa. Tarvittaessa käyttäydyn röyhkeästi ja tönäisen Nopan rapsuttavien ja silittävien käsien ulottuvilta: minulle rapsutukset, minulle!! Ja herkut kans!

Siskoni Noppa on Viisaskoira. Minä olen Sankarikoira. Lähelläni tapahtuu ja sattuu kaikenlaista. Pidän vauhdista. Joudun usein haastaviin tilanteisiin, joihin Noppa suuressa viisaudessaan ei joudu. Mutta minä selviydyn tilanteesta kuin tilanteesta – Sankarina.

Olen ymmärtänyt, että luonteeni perusominaisuudet johtuvat lapsuudestani, jonka vietin muualla kuin nykyisessä kodissani.

Ihmiseni on kertonut, että ensimmäinen elinvuoteni oli minulle raskasta aikaa. Elin useassa eri perheessä, ja aina minusta ei huolehdittu riittävästi. Olin vapaana ja etsin ruokani sieltä mistä löysin. Olin aliravittu ja laiha. Sain pentuja alaikäisenä, mutta säilyin hengissä. Olen siis emo, mutta en tiedä pennuistani mitään.

Pääsin nykyiseen kotiini, kun ihmiseni etsi Nopalle seuraa ja virikettä. Uudessa kodissani olin pitkään epävarma, enkä aluksi luottanut ihmiseeni. Vietin paljon aikaa aidatulla pihallamme. Kiinnityin uuteen siskooni, Noppaan. Vähitellen aloin luottaa myös ihmiseeni. Nyt luottamukseni on sataprosenttista, jopa liimautuvaa. Rakastan heittäytyä koko olemuksellani ihmiseni viereen, kainaloon tai koukistuneiden jalkojen mutkaan. Siinä minulla on turvallinen olo.

Nyt viiden vuoden kypsässä iässä en ole vieläkään täysin päässyt irti lapsuuteni tottumuksista. En voi mitenkään vastustaa kiusausta ja kihelmöivän jännittävää tunnetta, joka syntyy, kun näen ruokapöydällä ruokaa. Maistan mielelläni hieman puuroa ihmiseni pennun lautaselta tai juustoa leipien päältä – kokonainen ruisleipäkin on hyvää. Ja pakko kyllä myöntää, että sieppaan välillä myös Nopalle tarkoitettuja herkkuja. Teen sieppaukset salamannopeasti ja jälkiä jättämättä – tai no, jos sylkeä ei lasketa…Kesällä syön pihan oksat, kävyt, marjat, tomaatit ja muut maistuvat istutukset. Mutta hei…Noppakin syö!

Herään aamulla aikaisin, jotta voin herättää ymmärtäväiset ja varmasti kiitolliset naapurini pirteällä haukullani. On todella ärsyttävää, kun huomaan, että naapurini kissa viettää aikaa pihallani. Ajan sen ripeästi omalle pihalleen, ja varmuuden vuoksi jään haukkumaan ja hyppimään aitaa vasten. Siitä sai! Uskaltaakin tulla takaisin! (Näin meidän kesken: se on kaunis kissa ja oikeasti olisi kiva tutustua siihen paremmin…mutta dog’s gotta do what a dog’s got to do.)

Joskus pääsen livistämään pihaltani naapureihin. Se vasta piristävää onkin, kun ihmiseni juoksee perässä, anoo, lahjoo, kiljuu ja uhkailee. (Alä kerro kenellekään, mutta kun ihmiseni suuttuu ja sen liikennevalot muuttuvat keltaisesta punaiseen, se on vannonut lähettävänsä minut Pohjois-Koreaan lihapullaksi – kuvittele! Oikeasti tiedän, että se ei ole totta, sillä ihmiseni rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen.) Parasta on se, että perääni lähdetään autolla ja pääsen kyydissä takaisin kotiin: Sankarikoira selviytyy taas…

Vilkkaasta luonteestani huolimatta olen hyvin herkkä ja tunteellinen koira. Tarvitsen jatkuvaa hellyyttä ja tukea arjen haasteissa. Saan hillittömiä hepuleita niin kotona kuin kaduilla. En voi kestää, kun joku toinen koira tulee vastaan. Nopan kanssa villiinnytämme ja kiihdytämme toisiamme raivokkaaseen riemuun – ei niin kovin narttumaiseen, myönnetään. Viime sunnuntaina heittäydyin vahingossa (siis I-H-A-N vahingossa) veneestä mereen laiturin alle. Se oli varsinainen base jump! Ihmiseni oli huolissaan siitä, miten minut saataisiin maihin. Mutta eipä hätää: Sankarikoirana selvitin tilanteen ihan itse. Työnsin voimakkaalla kuonollani kiviä syrjään ja kaivauduin laiturin alta, pienestä kolosta autoon turvaan.

Tähän loppuu tämänkertainen Veeran, Veerun, Veerutin,Kaunis Veeran, Veeru Karvakorvan, Ihanan Pimun, Siloturkin, Räyhä Veeran ja Pillin (Noppa on se Pulla) puheenvuoro. Rakkaalla koiralla on monta nimeä :).”

Noppa-koiran puheenvuoro

Päivänavauksien aiheen pohtiminen on joskus haastavaa puuhaa. Tänään maanantaina oli minun vuoroni pitää päivänavaus, ja mietin koko viikonlopun mistä aiheesta puhuisin. Sunnuntai-iltana aihetta ihmetellessäni (ja pienen tuskastuneisuuden jo hiipiessä pintaan) sain idean vieressä lepäävältä Noppa-koiraltani. Kerroin päivänavauksessa Nopan puheenvuoron.

”Olen 10 vuotta vanha labradorinnoutaja, tuttujen kesken Noppa. Olen mielestäni vanhentunut arvokkaasti: leuassani ja pepussani karva on hienostuneen harmaansävyistä, poskeni roikkuvat arvokkailla poimuilla ja ruskeat silmäni ovat lempeät ja täynnä rakkautta ja luottamusta omaa ihmistäni kohtaan.

Viikonloput ovat elämäni parasta aikaa, sillä silloin saan olla ihmiseni kanssa paljon yhdessä. Silloin ihmiseni ei tarvitse lähteä aikaisin töihin kouluun, vaan hän voi olla minun ja siskopuoleni Veeran kanssa koko päivän. Päivän paras hetki on, kun pääsen ihmiseni viereen sänkyyn. Jos hän nukkuu, herätän hänet läimäyttämällä ahavoituneilla tassuillani.

Yhteisen aamuköllöttelyn jälkeen saan maailman parasta aamupalaa: papanoita. Ne maistuvat taivaallisilta ja pitävät minut terveenä. Aamupalan jälkeen minun tekee aina mieli tanssia. Tanssiini kuuluu voimakkaat, pyörivät pepun liikkeet ja lantion edestakaiset heilautukset. Samalla pidän suussani kumiporsasta, joka röhkii tanssini tahdissa. Sain porsaan vuosia sitten joululahjaksi, ja se on herkkujen lisäksi paras joululahjani.  Jos ihmiseni ei lähde mukaan pepunheilahduksiini, tönin häntä kuonollani ja porsaallani sääreen. Se yleensä toimii, ja sitten tanssimme yhdessä.

Aamupalan ja papanatanssin jälkeen lähdemme kävelylle Perniön asemalle.  Kävelyllä haistelen paljon ja jätän viestejä muille koirille. Muu päivän ohjelma riippuu siitä, mitä ihmiseni keksii tehdä. Minä osallistun parhaani mukaan.

Mökillä otan paljon aurinkoa, sillä lämpö tekee minulle hyvää. Paksu musta turkkini imee mukavasti auringon lämpöä. Kun kellahdan selälleni, myös sopivasti pullea mahani saa aurinkoa. Auringonoton jälkeen pulahdan uimaan viileään Selkämereen. Uin muutaman kierroksen kahdeksikkoa. Siinä paksu häntäni toimii hyvänä suunnanpitäjänä. Kun tulen uimasta, etsiydyn ihmiseni lähelle ja ravistan voimakkaasti. Jos päiväni on täydellinen, löydän metsästä jotain hyvältä haisevaa – sienen tai raadon – kaikki käy. Saan parhaat tuoksut turkkiini, kun kierin turkki märkänä puoliksi mädäntyneen ja voimakkaasti haisevan sienen päällä. Silloin sen lumoava  tuoksu imeytyy karvanjuuria myöten koko olemukseeni, eikä poistu vaikka ihmiseni yrittää sitä poistaa lukuisilla pesuyrityksillään. Mökillä kuljen myös naapureissa, sillä he pitävät minusta ja saan heiltä paljon herkkuja. Ihmiseni kutsuu minua kyläluutaksi, vaikka mielestäni en muistuta luutaa. En välitä kesäkilojen kertymisestä, sillä ne karisevat kyllä syksyn aikana pois yhteisillä lenkeillämme.

Nyt syksyllä päiväni ovat tylsempiä kuin kesällä. Ihmiseni on aloittanut työt koulussa, ja viettää aivan liikaa aikaa poissa kotoa. Minä odotan häntä täydessä valmiustilassa. Kun kuulen ihmiseni auton äänen, olen valmis toimimaan. Toivotan hänet tervetulleeksi iloisella haukulla ja kannan kenkiä edestakaisin. Tämä on arkipäivän paras hetki. Tiedän pian saavani rapsutuksia, ruokaa ja pääseväni kävelylle.

Olen harmissani siitä, että ihmiseni joutuu istumaan omassa kopissaan ja painelemaan mustia näppäimiä ja tuijottamaan kirkasta näyttöä iltapäivä toisensa jälkeen. Vaikka kuinka tönisin kuonollani hänen kättään pois nappuloilta tai vetäisin hampaillani vaatteista, en mielestäni saa riittävästi huomiota. Ihmiseni elämä näyttää koiransilmiini kovin tylsältä. Kun en anna periksi, se jopa murisee ja heiluttelee hermostuneena käsiään. Toivoisin, että ihmiseni viettäisi enemmän aikaa kanssani.

Jään kuitenkin odottamaan ihmiseni huomiota ja otan päiväunet hänen lähellään, kovalla ja kylmällä lattialla. Pidän kyllä enemmän pehmeästä sohvasta, jonka ihmiseni on antanut käyttööni. Sohvallani on ikioma tyynyni, punainen merinolammastyyny. Se tuoksuu minulta. Mutta kun olen lattialla, olen heti valmis rapsutuksiin ja herkkuihin, kun ihmiseni pitää taukoa. Tiedän, että teen ihmiselleni hyvää.

Tässä puheenvuoroni tällä kertaa. Lisää elämästäni – ja Veera-siskoni elämästä, voitte lukea blogistani.”

Näin siis Noppa. Kun pääset kotiin, kuuntele hetki omaa eläintäsi. Mitä se kertoisi sinulle omasta elämästään?

Ja tästäpä syntyi ajatus, että ehkäpä lähitulevaisuudessa Noppa ja Veera kirjoittavat lisää elämästään näillä sivuilla :D.